Viime aikoina olen useita kertoja huomannut, että poliisi seuraa minua liikenteessä. Aiemmin omistin vanhemman auton, joka herätti poliiseissa tavallista enemmän kiinnostusta ja "rutiinipysäytyksiä" tapahtui todella usein. Lähestulkoon kaikissa tapauksissa poliisi tuli vastaan ja minut ohitettuaan teki kovavauhtisen U-käännöksen ja minun ajaessa rajoitusten mukaan poliisi kiihdytti taakseni tuntuvaa ylinopeutta ilman pillejä ja vilkkuja. Taakseni päästyään sitten joulukuusi syttyi ja poliisit kehottivat pysähtymään. Useista tiedusteluistani huolimatta syyksi ilmoitettiin rutiinipysäytys.

Nykyään omistan tuoreemman auton ja tämän kanssa minua ei ole vielä kertaakaan pysäytetty, mutta kuiten alussa mainitsin, useita kertoja kyllä seurattu. Eikä se seuraaminen ole edes kuviteltua, koska tänä iltana poliisi seurasi kotipihaan asti, kunnes sitten päättivät peruuttaa ja lähteä keskustelematta pois. En tiedä mikä ajamisessani herätti huomion. Sekö, että ajoin rajoitusten mukaan vai se, että olin liikkeellä vähän ennen puolta yötä???

Kyllä se nyt vain on niin, että jos olen auton omilla rahoillani ostanut, niin kyllä minulla täysi oikeus ajaa autolla siihen vuorokauden aikaan kuin minua huvittaa ja tasan niin paljon kuin minua huvittaa! Pitäisköhän käydä kysäisemässä poliisilaitokselta, onko minun kohdallani jotain ihmeellistä, jonka takia pysäytellään vai ovatko kyseessä vain tylsistyneet räkänokkapoliisit, joilla ei muuta tekemistä ole???

Vaikka vannoutunut elokuvafriikki olenkin, muutaman kerran vuodessa haen elämyksiä myös teatterin puolelta. Noissa kahdessa taiteenlajissa ei loppujen lopuksi ole suurta eroa, mutta teatterin tekotapa on niin erilainen, että se kyllä erottaa jyvät akanoista ja keskinkertaiset näyttelijät loistavista.

Suurenmoista oli teatterinäytöksen nimi ja sen oli ohjannut Neil Hardwick. Tarina laulajasta, joka oli huono laulaja, mutta jolla riitti rahaa järjestää suureellisia konsertteja. Kukaan ei hennonnut hänelle suoraan sanoa, että hän ei osaa laulaa ja hän saavuttikin uskomattoman suosion.

Riitta Havukainen pääroolissa Florence Foster Jenkinsinä oli aivan loistava. Tuskin monikaan pystyisi vastaavaan suoritukseen laulunumeroissa, joissa huomionarvoista on, että Riitta Havukainen osaa todellakin laulaa ja nyt hänen piti laulaa nuotin vierestä - ja vielä hauskasti. Jouko Klemettilä Florencen säestäjäpianistina (oikeasti piano-osuudet soittaa Lasse Hirvi) teki vahvan perussuorituksen, mutta hänenkin ohitseen nousi Pertti Koivula hykerryttävän hauskassa Florencen poikaystävän roolissa. Tokihan hänen esittämänsä persoona oli lähtökohtaisestikin huomattavasti värikkäämpi, mutta se osoitti samalla hänen loistavan muuntautumiskykynsä.

Kerrassaan loistava lavastus ja vahva kokonaisuus, joka jäi varsin nautittavaksi elämykseksi vaikka toinen näytös hiipuikin hiukan ensimmäisen energiasta.

Tuttavapiiriini kuuluu paljon samanhenkisiä elokuvan suurkuluttajia kuin minäkin. On joitakin poikkeuksiakin. On olemassa henkilöitä, jotka eivät halua katsoa kotimaisia elokuvia ollenkaan - heidän mielestään vain ulkomaalaiset elokuvat voi luokitella elokuvaksi.

Täysin ymmärrettävää, mikäli on kyllästynyt suomalaiseen elokuvatuotantoon ja pitää enemmän esimerkiksi kymmenillä miljoonilla tuotetuista Hollywood-elokuvista. Tilanne ei kuitenkaan ole tämä. Suurin osa näistä henkilöistä ei edes ole katsonut tarpeeksi kotimaisia elokuvia, voidakseen sulkea ne täysin arvostuksen ulkopuolelle. Se selviää myös kommentista, jonka olen kuullut liian monta kertaa: "En pidä suomalaisista elokuvista, koska niissä ylinäytellään ja puhutaan vain kirjakieltä, tai sitten ne on vaan sellasta sohlaamista räkä poskella."

Tuo kommentti paljastaa sen sanojasta paljon. Hän ei selvästikään ole käynyt katsomassa tuoreita kotimaisia elokuvia ja perustaa käsityksensä 80-luvun taide-elokuvien, Turkan aikakauden tai muuten vain suomalaisen elokuvan lama-aikaan, joka ei ole mitenkään verrattavissa nykytilanteeseen. Samalla voisi pohtia, että aiheuttaako nykyisen viihteen mullistuminen ja rapakon takaa virtaava valtava elokuvamassa sen, että jos elokuvassa ei puhuta englantia, se vain tuntuu jotenkin epäaidolta?

Kommentti paljastaa sen sanojasta muutakin. Muun muassa sen, että olisi korkea aika tutustua suomalaiseen elokuvaan. Muuten jää mielestäni liian suuri aukko taiteenlajiin nimeltään elokuva.

Jopas venähti kirjoitustauko blogiin. Talviloma etelässä sai aivot myös tehokkaalle lepolomalle ja vaikka sanottavaa on kertynyt koko ajan, niiden julkituominen blogissa ei ole tuntunut tärkeältä. Mikä sitten on tärkeää?

On totta, että blogin kirjoittaminen on aktiivisinta silloin kun valittamista riittää, elokuvia pukkaa joka tuutista tai sitten jotain todella mahtavaa on tapahtunut - yleensä ensimmäinen vaihtoehto on todennäköisin. Lisäksi en ole tottunut kirjoittamaan jokapäiväisistä asioistani ja raportoimaan jokaisesta kahvikupillisesta, joten yritän kaivaa aina laajemman aiheen, josta kirjoittaa.

Tauon aikana aiheita on kertynyt ja olen viettänyt paljon aikaa elokuvien ja teatterin parissa. Niistä aion tulevaisuudessa kirjoittaa.

Ilman talvilomaa tuskin kukaan jaksaisi nykyistä työtahtia. Lomien tärkeys korostuu valtavasti kun huomaa, että energia ei riitä enää vapaa-ajalla omiin harrastuksiin ja viikonloput ovat ainoita aktiivisia hetkiä.

Talviloman pitäminen huhtikuussa on kaksipiippuinen juttu: lomaa joutuu odottamaan kauemmin ja työuupumuksen kasvaminen saattaa käydä ylivoimaiseksi,  mutta toisaalta, loma on sen verran myöhään, että matka kesälomaan ei ole enää kaukana. Lisäksi huhtikuussa viikko saattaa merkitä paljon kevään kehittymisessä. Tietyssä mielessä kevät onkin parasta aikaa kun katse on suunnattu kohti kesän iloja ja vapaita ja turhista ei vain jaksa murehtia.

Lomani oli varsin onnistunut. Töitä en ajatellut kertaakaan ja töihin paluu ei tuntunut kuitenkaan erityisen pahalta. Työmotivaation palauttaminen raiteilleen ei siis tule olemaan ylivoimaisen vaikeaa, mutta silti ajatukset harhailevat varsin paljon tulevassa kesässä ja niin... lomassa.

Moni elokuva-alan ammattilainen on sanonut, että komedia on yksi vaikeimmista elokuvan lajeista. Niin teknisesti kuin myös näyttelijän kannalta. Ero hyvän ja huonon suorituksen välillä on hiuksen hieno ja rytmi on kaiken A ja O.

Jim Carey on yksi menestyneimpiä koomikoita. Ennen uraa suuren luokan Hollywood-leffoissa hän esitti Stand-up -komiikkaa klubeilla ja esiintyi television komediasarjoissa. Erityisesti on mainittava Wayansin veljesten ohjelma In Living Colour. The Mask -elokuva esitteli aiemmin pieniä sivurooleja elokuvissa näytelleen Jim Careyn suurelle yleisölle tutuksi ja tie tähtiin alkoi todenteolla.

The Mask -elokuvan jälkeen Carey on esiintynyt useissa komedioissa ja luonut naaman vääntelystä ja yliluonnollisista maneereistaan tavaramerkin. Samalla hän on lyönyt eräällä tavalla naulan arkkuunsa, sillä vaikka komedia on kunnioitettava elokuvan muoto ja vaikea, se on myös hyvinkin leimaava. Usein komedianäyttelijän on vaikeampi tehda uusia aluevalloituksia ja siirtyä vakaviin rooleihin kun kasvot ovat kuluneet puhki kaiken maailman pellejä esittäessä. Moni sitä on yrittänyt, mutta kaikki eivät ole onnistuneet. Vain harvalla on etuoikeus olla uskottava kaikissa lajityypeissä.

Jim Careyn tuorein elokuva on Numero 23. Trilleri venyttää todellisuuden ja tarun rajaa ja on samalla Careyn yritys siirtyä suuren liigaan - niiden näyttelijöiden joukkoon, jotka tekevät muutakin kuin ääliökomediaa. Nähtäväksi jää, onnistuuko uusi aluevaltaus ja haluaako suuri yleisö nähdä Careyn uudelleen roolissa, jossa naaman vääntely ei ole itseisarvo.

24, Lost, ja Kadotettu. Sarjoja joissa ei loppu näy.

24 käynnisti nykyisen sarjabuumin, ja nimenomaan sellaisen, jossa yksi jakso on osa suurempaa kokonaisuutta ja jännitystä pihdataan kuukausitolkulla. Tuskin addiktoivampaa keksintöä on ihmisiin sovellettu ja sarjat ovat samalla luoneet uuden nörtteyden muodon.

Minua nuo sarjat eivät jaksa kiinnostaa. Olen toki katsonut parikin kautta 24-sarjaa, mutta sekin tuntuu paremmalta dvd-boximaratonviikonloppuna. Viikon välein ilmestyvä jakso, joka ei vie tarinaa tarpeeksi eteenpäin, saa kiinnostukseni hiipumaan muutaman jakson jälkeen.

Ennen sarjoissa oli tapana kertoa tarina päätökseen yhden jakson aikana tai ainakin viedä sarjan tarinaa eteenpäin kertomuksilla, jotka vähä vähältä valottivat päähenkilön taustoja, mutta toimivat myös omina jaksoinaan. Välillä saattoi olla kahden jakson mittaisia jatkotarinoita, mutta nykyisenlaiseen saippuasarjoista adoptoituun kertomatyyliin ei sorruttu.

Edellä mainittujen sarjojen faneja kuitenkin maailmalla kosolti riittää, siitä osoituksena menestys, jota ne ovat saaneet osakseen. Ehkä kuulun tässä asiassa vähemmistöön.

Meitä on moneen lähtöön. Sitten on erilaisia ärsyttävyyden muotoja, jotka tekisi mieli opettaa tavoille rankemman mukaan, mutta aina se jää tekemättä kun olen niin kiltti. Tarkoitan maailmanomistajia ja kaupanomistajia.

Maailmanomistaja luulee, että kaikki pyörii hänen napansa ympärillä, kuten myös kaupanomistaja. Tänään törmäsin kaupanomistajaan. Kaupanomistaja tulee kauppaan ja vaatii palvelua. Palvelua saatuaan hän ei anna myyjälle rauhaa ja vaatii jakamatonta huomiota. Kun muut asiakkaat odottelevat kärsivällisesti vuoroaan, on tämä ärsyttävä henkilö lähdössä useita kertoja pois, mutta aina muistaa jotain ostettavaa, kysyttävää tai sitten haluaa jakaa kauppiaan kanssa jonkun äärimmäisen tylsän tarinan. Kun viimein kauppias tai asiakkaat saavat kyseisen henkilön tajuamaan, että tässä on muitakin palveltavana, kaupanomistaja lähtee mutisten pois ja muistaa mainita moneen kertaan, että hän on maksava asiakas ja hän vaatii palvelua.

Kyseinen ihmistyyppi ei olisi niin ärsyttävä, jos tällainen tilanne sattuisi vahingossa. Kun kyseessä on ihminen, joka ei välitä kenestäkään muusta kuin itsestään, kaupassa asioidessa kohteliaisuus ei samasta syystä kuulu hänen hyveisiinsä. Toisaalta säälittävää, että itsekkyys täytyy vielä kaiken lisäksi osoittaa näin ilmiselvällä tavalla. Aivan kuin se oikeuttaisi olemaan ottamatta muita ihmisiä huomioon.

Panokset kovenee, Idols-kilpailu kiristyy. Pakko tuoda esiin heti ensimmäiseksi johtava ajatus päässäni: miten ihmeessä Kristiina voi olla kolmen parhaan joukossa?

Tänään putosi Kristian Meurman, jonka olisin toivonut pääsevän finaalikolmikkoon. Aivan puskista pudotus ei kuitenkaan tullut. Koko finaalisarjan ajan mahtavan lauluäänen ja lavakarisman omannut Kristian kärsi heikoista biisivalinnoista. Melkein voisi sanoa, että tässä tapauksessa suoritus ei kiihtynyt loppua kohden vaan heikkeni. Kliimaksi tuli liian aikaisin ja se oli Vesa-Matti Loirin aiemmin esittämän kappaleen mahtava tulkinta. Jos se olisi osunut tähän finaalilähetykseen, putoamista ei olisi tapahtunut. Osansa oli takuulla myös Kristianin kiistellyssä persoonassa, jota osa väitti ylpeydeksi ja osa itsevarmuudeksi.

Todella hämmästynyt olen Kristiina Braskin pääsystä jatkoon. Olen samaa asiaa sivunnut jo aiemmissa postauksissa, mutta sanon sen edelleen: Kristiina ei ole osoittanut mitään sellaista, joka mielestäni oikeuttaisi hänen paikan finaalikolmikossa. Hän läpilaulaa kappaleet samalla tyylillä finaalista toiseen ja vaikka ääni periaatteessa on kivan kuuloinen, hän ei ole osoittanut mitään erityistä osaamista, toisin kuin muut kilpailijat.

Idols on yllätyksiä täynnä ja yksi niistä koskee tuomaristoa. Nythän etsitään Idolia, joka nauttii kansan suosiota. Idolia, jonka keikoilla yleisö villiintyy ja levyt myyvät platinaa. Silloin tuomariston on turha päteä esimerkiksi Arin hevilaulamisesta. Kansa valitsee idolin ja samalla musiikkityylin. On vaikea kuvitella Arin laulavan Jore Marjarantaa. Jone Nikulaa lukuunottamatta tuomaristo on osoittanut ammattitaidottomuutensa, yrittämällä taivuttaa laulajia pop-muottiin.

Jos tuomaristo ei näe sitä muutosta, mikä musiikissa on tapahtunut viimeisen viiden vuoden aikana ja Hevin esiinmarssia ympäri maailmaa, ovat he suoraan sanottuna epäpäteviä arvostelemaan asiaa. Ja muistakaa, nyt on kuitenkin kyse musiikin ammattilaisista. Mitä se kertoo tuomareista??? Olen äärimmäisen tyytyväinen, että kansa valitsee voittajan ja äärimmäisen tyytyväinen, että Ari pistää kampoihin tuomaristolle ja laulaa niitä kappaleita, joita haluaa. Näin sen pitääkin olla. Jos artisti pakotetaan tiettyyn muottiin jo tässä vaiheessa niin hänen luovuus ja kyky tapetaan ennen todellisen tähden syntymistä.

Ensimmäinen Matrix -elokuva vuonna 1999 muovasi nerokkaalla tavalla elokuvien fantasiamaailmaa. Kun jatko-osat valmistuivat neljä vuotta myöhemmin en tiennyt mitä asiasta ajatella.

Ensimmäinen elokuva oli tuotu hyvin päätökseen ja siinä oli jätetty sopivasti tapahtumia auki, jotta se olisi voinut samalla toimia arvoituksellisena loppuna tai jatko-osien alkusoittona. Jälkimmäinen vaihtoehto lopulta toteutui ja samalla eräs elokuvien legendaarisimmista neronleimauksista kuihtui tylsäksi trilogiaksi, jonka kahdessa viimeisessä osassa katsoja taistelee väsymyksen, tylsyyden ja ihmetyksen välillä.

Tänään Subtv esittää Matrix trilogian toisen osan, jossa on vielä jonkun verran huippuhetkiä luvassa. Varsin rosoisessa ja ankeassa todellisuudessa elävät ihmiset yrittävät taistella koneita vastaan kahdessa todellisuudessa ja väistämätön sukupuutto lähestyy vääjäämättä. Muutamia irtokohtauksia lukuunottamatta jatko-osa hakee paikkaansa ja on rakenteeltaan epävarmemmalla perustalla kuin ensimmäinen Matrix.

Mielenkiintoista kuinka raha ja menestys saavat tuotantoyhtiöt tuhoamaan Matrixin ensimmäisellä osalla saavuttaman kulttiaseman.